Zombeista, sipseistä ja taiteesta

Taide on prosessi.

Niinä vuosina kauan sitten, kun elätin itseni kääntämällä kuvataiteeseen liittyviä tekstejä, tämä hokema tuli alati vastaan. Oli kirjoittajana sitten taidehistorioitsija tai taiteilija, teksteissä tahtoivat toistua samat asiat. Koska kliseitä ei pidä pelätä, vaan ne pitää kohdata reippaasti silmätysten, kyseisestä loihelausumasta tuli paitsi kaveripiirin vitsi myös totuus: tekeminen ja tekemisen loputon pohtiminen on yhtä tärkeää kuin lopputulos. Tämä bloggaus on näin ollen osa omaa sanataiteellista prosessiani – jolla ei toki ole mitään tekemistä prokrastinoinnin kanssa, pois se minusta, honi soit qui mal y pense, heti huomenna palaan taas keskeneräisten käsikirjoitusten pariin.

Olin päättänyt järjestää viidennen kirjani eli Matkalla ei minnekään -dekkarin julkistamisjuhlat elokuun alussa. Tiesin haluavani ohjelmaan muutakin kuin puhetta omasta uutukaisestani ja kilistelyä, mutta mitä? Idean tarjosi minulle sitten paperilautasella Parnasso, jota lueskelin kirjastossa. Kolmosnumerossa oli nimittäin Joel Haahtelan teksti napanöyhtäkirjallisuudesta otsikolla Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina. Haahtela suomii minäkeskeistä kerrontaa kiinnostavasti ja osuvasti, mutta kirjoittajan loppukaneetti sai minut epämääräisen pahantuuliseksi. Meni tovi, ennen kuin tajusin miksi.

Olin loukkaantunut! En verisesti enkä peruuttamattomasti, mutta sen verran kuitenkin, että päätin lähteä tutkimaan minkä takia. Minäkeskeisyys, täältä tullaan!

Haahtela nimittäin kirjoittaa tekstinsä lopussa seuraavasti: “…meidän kirjailijoiden täytyy erottautua ja tehdä kirjallisuudesta relevanttia, sillä taiteella pitää olla jotain merkitystä, sen pitää olla piikki lihassa.

Viihde silittää ihmistä myötäkarvaan ja kertoo totuuksia, jotka jo tiedämme. Mutta taide, meluavana tai hiljaisena, yrittää harata vastakarvaan ja paljastaa jotain, mitä emme näe tai halua nähdä.”

Sehän on hienosti sanottu, mikäpä siinä. Siis se, että kirjallisuudella pitää olla merkitystä. Miksi kukaan muuten kirjoittaisi, saati lukisi? Miksi tuottaa maailmaan jotakin yhdentekevää? Rahasta toki, miksei – minäkin haluan pystyä maksamaan laskuni – mutta rikastumiseen löytyy huomattavasti helpompia tapoja kuin kirjoittaminen, vaikka pyrkisi kuinka kaupalliseen tuotantoon. 

Minä en edes pyri. Lukija, älä tulkitse minua väärin: toki haluaisin, että kirjojani ostettaisiin ja luettaisiin enemmän, koska ne laskut ja koska haluan kirjoittaa lisää, paljon lisää. Mutta koska tähänastiset teokseni ovat dekkareita, ne lankeavat armottomasti kategoriaan “viihde”. Joka siis Haahtelan näkemyksen mukaan ei voi samanaikaisesti olla taidetta, koska viihde silittää ja taide pistää.

Ja tämän takia koin itseni loukatuksi. Autsista.

En siksi, että itse kokisin “viihteen” olevan vähäarvoisempaa. Mikä tahansa, mikä saa ihmisen roikkumaan mielekkäässä elämässä kiinni, on hyvästä. Lukekaa mieluummin kirjoja tai bingettäkää sarjoja tai pelatkaa tai syökää sipsejä sen sijaan että hyppäätte katolta. Itsensä (ja kissojen) silittäminen myötäkarvaan ja mukavuusalueella pysyminen ovat usein juuri sitä, mitä epätoivon ja apatian torjumiseen tarvitaan. Sitten kun on taas kerännyt enemmän lusikoita, voi ryhtyä nauttimaan sellaisiakin kulttuurituotteita, joissa on enemmän nielemistä. Kaikki eivät jaksa tähän ryhtyä koskaan, koska tosielämässä on tarpeeksi nielemistä.

Genrekirjallisuus – dekkarit, hyvän mielen kirjat, spekulatiivinen fiktio – tahtoo liki poikkeuksetta tulla luokitelluksi “viihteeksi”. Ei taiteeksi. Ellei sitten kirjailija ole jo aiemmin saanut kaunokirjallisuuspolttomerkkiä, missä tapauksessa kirja välttyy genreleimalta ja markkinoidaan kaunon puolella, vaikka tunnusmerkit muuten täsmäisivät. Toinen tapa on tietysti kirjoittaa viihdekirjoja eri nimellä: näin kaunokirjailijan brändi välttyy viihdetahralta, eikä ostajan tarvitse pelätä sitä että feelgood-kirja tuottaa pahaa mieltä tai koivuhalkorealismin seasta mönkiikin zombi. Jos tällainen vaara olisi olemassa, asiasta on tapana erikseen mainita, puolin tai toisin: Kulttuuritoimituksen arviossa Ann Cleevesin tuoreimmasta Vera Stanhope -dekkarista esimerkiksi kehutaan (?) kirjan olevan “kaunokirjallisuussävytteinen”, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Vaikka genrekirjallisuus kukoistaa, se tuppaa kaunokirjallisuuden piirissä pyörivien kirjailijakollegoidenkin mielissä jäämään marginaaliin. Kirjailija Helmi Kekkonen ihmetteli taannoin Helsingin Sanomissa novellien puutetta suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Tämä herätti aiheellisesti spefiväen laatimaan useitakin kiukkuisia vastineita: kukkuu täältä marginaalista, tervetuloa noutamaan! Lasten- ja nuortenkirjallisuus on vielä oma sivuuttamisen lukunsa: sivuhuomioksi se jää tässäkin tekstissä, mutta muistinpas mainita.

Missä vaiheessa ja millaisilla kriteereillä kirjallinen tuotos sitten määritellään taiteeksi tai viihteeksi? Ja onko moisella jaottelulla ylipäätään relevanssia nykymaailmassa? Koska halusin keskustella asiasta muidenkin kanssa kuin itseni, kutsuin julkkareihini monialaisen kulttuurimiehen Mikko Nortelan sekä pitkän linjan kirjabloggarin Kirsi Hietasen, joka on kolunnut kirjallisuuskenttää luultavasti enemmän kuin ihmiselle on terveellistä. Saimme aikaan vilkasta keskustelua, johon paikalla ollut yleisö innolla osallistui. Liekö mikään hauskempaa kuin praatata kesälauantaina kirjoista kahvin, pullan ja skumpan voimalla – ja vielä rautatieaseman kahvilassa, koska Jukka Alihangan kuolemattomin sanoin “heikkojen siinä on hyvä olla / lähdön läheisyydestä he turvaa saa”.

Eri kirjoja ja kirjailijoita tuli mainittua niin monta, Shakespearesta Waltariin ja Tarttista Dickensiin, etten itsekään pysynyt perässä. En voi sanoa, että olisimme lopullisesti ratkaisseet käsittelemämme kysymyksen, mutta hiukan saimme vainua. Kuten esimerkiksi sen suhteen, että määrittely riippuu vahvasti ajankohdasta: Shakespearen näytelmät olivat aikanaan kaupallista viihdettä, sittemmin korkeakirjallisuutta. Ja että kaanoniin kuuluvat teokset listataan aina uusiksi: jotain jää, jotain vaipuu unholaan. Ja että viime kädessä päätös on lukijalla. 

Ehkä lähimmäksi pääsimme lopullista ratkaisua lähestymällä taide-viihde-määrittelyä markkinoinnin ja tuotteistamisen apuvälineenä, kustantamon odotustenhallintana ja palvelulupauksena. Kansikuva ja takakansiteksti ovat mielikuvan luomisessa tärkeitä välineitä: ettei vain ottaja tulisi petetyksi. Haluatko tulla pistetyksi vai silitetyksi? Kuka pelkää keijukaisia?

Entä jos haluaa kaiken? Entä ellei haittaakaan, jos halkopinon takaa kurkistaa pieni, söpö zombi tai sarjamurhaaja? Ja onko koko taide-viihde-jaottelulla enää edes merkitystä nuoremmille sukupolville, jotka ovat tottuneet hybrideihin sekä genren että formaatin suhteen?

Pohdin asiaa myös somessa. Runoilija Teemu Helteen mukaan olennaista on tekemisen tai teoksen motiivi. “Korkeakirjallisuus pyrkii kiinnittymään taiteen (eli tässä tapauksessa kirjallisuuden) traditioon, tuomaan siihen uutta nimenomaan taiteen näkökulmasta. […] Viihdekirjallisuus taas ei arvota taiteen näkökulmaa ensiarvoiseksi, vaan esimerkiksi lukijan tai lukukokemuksen.” Helle tosin jatkaa, että mitä enemmän osaamista, sitä tietoisemmin voi myös ryhtyä rikkomaan rajoja.

Itsehän en kirjaa suunnitellessani ja kirjoittaessani ajattele lukijaa lainkaan. Sori siitä. Kirjoitan kirjoja, joita itsekin haluan lukea. Ensisijainen lukijani on siis minä itte. Kirjoittaessani en mieti lainkaan, pistänkö vai silitänkö: yritän vain kirjoittaa niin hyvin kuin osaan, käyttämällä mielikuvitustani ja panemalla peliin kaiken taitoni ja kokemukseni, ilmaisut ja rakenteet ja troopit ja mitä välineitä käsillä olevan tarinan kertomiseen tarvitaankin. Jos samaan jonakin päivänä pystyy tekoäly, olkoon niin.

Omien kirjojeni luokittelu on minulle aina ollut tuskallista, etenkin kun mennään niihin kansikuva-takakansiteksti-lupauksiin: tiedän lukijoiden pettyneen “jännitys”-lokeroa penkoessaan, ja toisaalta tulleen miellyttävästi yllätetyiksi lukiessaan “viihde”-kirjaa. Katsotaan tuonnempana, mihin laatikkoon nyt työn alla olevat käsikirjoitukseni päätyvät. Vai pitäisikö Fernando Pessoan tavoin löytää aina uusia kirjailijanimiä? Koska Gabriel Korpihan kirjoittaa genreä eikä kaunoa. Kosahtaako kustantajan etsiminen taas lokeron puutteeseen?

Paitsi että minä olen Gabriel Korpi, ja minä kirjoitan omasta mielestäni kaunokirjallisuutta, täysin riippumatta zombien tai murhien määrästä. Jos onnistun samalla luomaan jotakin sellaista, jota ihmiset lukevat viihtyäkseen ja tullakseen silitetyksi myötäkarvaan ja välttääkseen katolta tahi järveen hyppäämisen, olen iloinen. Saako olla sipsi?